Samasta juuresta kasvaa lukemattomia suuntia – kuten työyhteisössä, jossa jokainen näkee työn omasta näkökulmastaan.
Löysin koneeni uumenista vanhoja valokuvia terveyskeskuksen historiikkijulisteesta. Seinätaulu kuvasi kansanterveystyön kehitystä 1850-luvulta aina 1990-luvulle saakka. Ensin katsoin historiaa, mutta lukiessani pieniä lappuja aloin nähdä jotakin aivan muuta: se kertoi suoraan siitä, miksi soten arjessa sählätään ja törmätään rajoihin vielä tänäkin päivänä.
Juliste oli laadittu selkeäksi ruudukoksi. Riveillä kuvattiin alueen asukkaita, väestön terveysongelmia, työn tekijöitä, työvälineitä ja työtiloja. Sarakkeilla rullasivat vuosikymmenet.
1850-luvulla terveyttä hoitivat kyläläiset, papisto, kansanparantajat ja piirilääkärit. Hoito tapahtui kodeissa, osana tavallista arkea – kokonaisuutena. Hoitotyön ammattilaiset tunsivat koko perheen.
Vuosikymmenten myötä mukaan astui uusia ammattiryhmiä: kätilöt, terveyssisaret, laboratorionhoitajat, fysioterapeutit, psykologit, sosiaalityöntekijät ja erikoislääkärit. Suomalainen terveydenhuolto rakensi huikean menestystarinan ja syvän asiantuntemuksen.
Mutta samalla tapahtui toinen, hiljaisempi muutos:
Työ ja ihminen jaettiin yhä pienempiin paloihin.
Kuka saa rokottaa? Pieni lappu paljastaa rajojen synnyn
Yksi historiikin yksityiskohta pysäytti minut erityisesti.
1800-luvun loppupuolella kätilölle haettiin virallista lupaa rokottaa. Lupaa ei myönnetty – syynä oli se, että rokottaminen kuului yksinoikeudella lääkärille.
Tuo pieni merkintä paljastaa suuren käännekohdan. Jossakin vaiheessa aloimme tarkkaan määritellä, kuka saa tehdä mitä ja kenen tontille toinen ei saa astua.
Rajoilla oli aikanaan erittäin hyvä tarkoitus: ne toivat potilasturvallisuutta, ammatillista laatua ja selkeyttä. Mutta ongelma syntyy silloin, kun vanhat rajat jäävät elämään omaa elämäänsä vuosikymmeniksi sen jälkeen, kun maailma ympärillä on jo muuttunut.
Tänään puhumme sote-keskuksissa ja hyvinvointialueilla tehtäväsiirroista, moniammatillisesta yhteistyöstä ja purkautumattomista jonoista. Todellisuudessa nuo rajat eivät syntyneet eilen eivätkä viimeisimmässä organisaatiouudistuksessa – niiden juuret ovat yli sadan vuoden takana.
Minuuttivalssista suoritteiden loukkuun
Historiikkijulisteessa tuli vastaan toinenkin tuttu termi: minuuttivalssi.
Alettiin kellottaa työaikaa, laskea käyntimääriä ja kirjata suoritteita. Tästä käynnistyi ajattelutapa, joka ohjaa sotea vahvasti edelleen.
Mittaamme herkästi sitä, mikä on helpointa laskea:
- Käynti- ja toimenpidemääriä
- Jonotusaikoja
- Kustannusrivejä ja minuutteja
Paljon vaikeampi on numeroina näyttää sitä, mikä ratkaisee hoidon ja työn onnistumisen:
- Syntyikö luottamus?
- Kulkeeko tieto ammattilaisten välillä sujuvasti ilman katkoksia?
- Ymmärretäänkö asiakkaan koko elämäntilanne, vai pompitteleeko hän luukulta toiselle?
Kun johdetaan vain minuutteja ja suoritteita, jokainen yksikkö optimoi omaa tulostaan. Mutta asiakas ja arjen sujuvuus putoavat yksiköiden väliin Toki vaikuttavuutta tutkitaan jo paljon, mutta asia on vaikea ja tiedon vieminen käytäntöön tässäkin asiassa vaatii systemaattista työtä.
Filosofiasta arkeen: kuka näkee kokonaisuuden?
1600-luvulla filosofi René Descartes erotti toisistaan mielen ja ruumiin. Se mahdollisti lääketieteen huikean erikoistumisen ja tieteellisen läpimurron, kun ihmistä voitiin tutkia osina: sydäntä, keuhkoja, hermostoa ja myöhemmin mieltä.
Mutta filosofien teoriat ovat usein kaukana terveyskeskuksen tai osaston arjesta.
Käytännön työssä ihminen ei nimittäin koskaan ole osiensa summa. Asiakas ei tule meille vain ”sydämenä”, ”polvena” tai ”päihdeongelmana” – hän tulee ihmisenä, jolla on arki, perhe, huolet ja toimeentulo.
Kun asiakasta hoitaa kymmenen eri erikoisosaajaa, jokainen voi suoriutua omasta osuudestaan arvosanalla 10+. Silti lopputulos voi olla kaoottinen, jos kukaan ei omista kokonaisuutta ja tieto katkeaa siilojen välissä.
Ehkä lähijohtamisen suurin kysymys ei olekaan se, miten saamme yksittäisen työntekijän tai huoneen toimimaan muutaman minuutin nopeammin.
Tärkeämpi kysymys on: kuka meillä näkee kokonaisuuden?
Mitä voimme tehdä jo huomenna?
Emme voi kelata historiaa taaksepäin, eikä kenenkään tarvitse luopua syvästä erikoisosaamisestaan. Mutta voimme ottaa peilin käteen omassa tiimissämme:
Tunnistakaa hiljainen tieto ja rajapinnat
Missä kohdassa teidän tiiminne arjessa tieto katkeaa tai jää yhden ihmisen muistin varaan?Karsikaa arjen sähläystä
Mikä meidän toiminnassamme on vain vanhaa tottumusta (”näin on aina tehty”) ilman nykyistä perustetta?Ottakaa realistinen tilannekuva
Ennen uusia kehittämisprojekteja on nähtävä rehellisesti, missä arki oikeasti hiertää – ja missä ovat tiimin todelliset vahvuudet.
Ritva Ranta